Aurinkoisen syyspäivän kunniaksi ajeltiin Ilomantsin suuntaan treenailemaan. Tein ensin mummeleille kunnolliset pk-jäljet vanhenemaan ja sitten edettiin hakutreeneihin Viian kanssa. Koska viimeksi oli havaittavissa selvää kyllästymistä puolipakeneviin ukkeleihin, tehtiin nyt näkölähdöt siten, että kaksi maalimiestä lähtee yhtä aikaa namirasioita heilutellen alueelle; toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Vein sitten Viian pois vähäksi aikaa, että ukkelit pääsevät piiloihin, ja toin sitten hauvan takaisin keskilinjalle valitsemaan, kumpaan suuntaan haluaisi ensin lähteä.

Viia valitsi vasemman. Se teki valtava syvän ja suoran piston, sitten se pysähtyi ja katseli ihmeissään, kun ei löytänyt mitään, alkoi taas etsiä ja juoksennella ristiin rastiin, mutta ei löytänyt. Kutsuin Viian pois ja kehuin kovasti ja lähetin sitten uudelleen. Viiapa ei tehnyt elettäkään lähteäkseen mihinkään. Katseli vain alueelle sen näköisenä, että "mä kävin siellä jo, ei siellä ollut ketään". Lähdin siis Viian kanssa yhdessä kävelemään alueelle hieman risteillen. En itsekään nähnyt maalimiestä tai piilontapaista missään, kunnes yhtäkkiä aivan parin metrin päässä edessäni Viia astui "ukkelin" jalkojen päälle! Riikka makasi selällään kuopassa maastoverkon alla, pää kyllä näkyvissä mutta päässä vihreä pipo . Kylläpä olimme kaikki tosi iloisia löydöstä ja Riikka syötti namit Viialle kuopassa. Ei vain haju noussut viileässä ja tyynessä syysilmassa.

Toiselta ukkelilta pyydettiin ääniapu, kun Viia ei enää muistanut, että toinenkin meni piiloon. Tulikin hieno pisto ja iloinen löytö, eikä muovipressukaan pelottanut yhtään, vaan Essi saattoi kerätä ison pressun kainaloonsa mukaan ja syötellä Viialle namit samalla. Tämän jälkeen otettiin vielä kaksi maalimiestä pienillä ääniavuilla - mikä sinänsä olikin Viialle uutta kaikkien haamuilujen jälkeen. Hyviä, suoria pistoja ja löytöjä. Eniten koko treeneissä ilahdutti tuo sähellys ensimmäisellä ukkelilla; aina on hyvä, kun pääsee vaikeuksien kautta onnistumaan.

Jäljet ehtivät vanheta kolmisen tuntia, kun hakutreenien jälkeen lähdimme niitä ajamaan. Unskin jäljellä oli kuusi kulmaa, joista kaksi terävää ja kuusi keppiä. Pari vuottahan olen nyt tehnyt Unskille lähinnä mejään liittyviä harjoituksia ilman keppejä, ja viimeksi Unski jättikin monta keppiä nostamatta. Nyt mummu oli aivan entisensä: taikanenä ja keppi-imuri. Ja vauhtia piisasi! Pari kertaa jouduin juoksemaan sen kiinni, kun kasvuston takia jouduin päästämään liinasta irti. Suurin osa kulmista oli tahallisesti vasempaan, Unski kun on niin kovin oikeatassuinen. Ensimmäisessä vasemmalle kääntyvässä kulmassa - joka oli vieläpä terävä - Unski teki tarkastussilmukan, mutta sen jälkeen taipui kulmissa kuin paju. Ihana kokemus!

Pamille tein haasteellisen jäljen, jossa oli paljon kulmia ja lyhyitä suoria alkupuolella, mutta lopussa pari todella pitkää suoraa. Tai itse asiassa suoratkaan eivät olleet suoria, vaan kävelin vähän niin kuin ihmiset yleensä metsässä kävelevät, maaston mukaan. Keppejä oli kuusi. Pamilla oli hurjasti intoa ja kova vauhti ja alkupuolen kulmissa se sekoili vähäsen, mutta yhtään ei tarvinnut neuvoa ja kaikki kepit nousivat mallikkaasti. Äitiinsä tullut tuokin nenäkoira. Miun mahtavat mummelit!

Yllättäen meille tarjoutui tilaisuus käydä vielä vähän lampaita katselemassa! Kahdeksan lauhkean lampaan katras käyskenteli pellolla emäntänsä perässä ja me kävelimme Viian kanssa rauhallisesti perässä. Kun tytteli alkoi tehdä hommaa mielellään eikä pyrkinyt pois, harjoittelimme muutamia käännöksiä, joista Viia innostui kovasti ja häntä alkoi heilua. On se vielä niin kovin lapsellinen! Miun puolesta saa vielä ollakin, ei ole kiirettä aikuistua ja ottaa vastuuta, kun nuo mummoset hoitavat vielä oman osuutensa ihan satasella.