Illalla sain Kirsiltä tekstarin, että ovat ajamassa päivykstykseen Obelixin kanssa. Menin nukkumaan mielessäni Obsu-pappaa tsempaten, mutta aamulla puhelimessa odotti suruviesti: Obsu on nyt tähdenlento taivaalla.

Obelix The Dobermann oli Unelman ikiystävä, ikätoveri ja leikkikaveri. Ne kasvoivat yhdessä, treenasivat yhdessä, olivat hoidossa toistensa luona ja pysyivät läheisinä, vaikka Obelix muuttikin välillä kauemmaksi. Vaikka Unelman ja Obelixin rotupiirteet ja luonteet olivat kovin erilaiset, niillä ei ollut koskaan keskinäisiä kahinoita, ja ne tuntuivat ymmärtävän toisiaan paremmin, kuin aussiet ja dobberit keskimäärin. Obelix oli suuri, vahva, komea ja nopea. Muistan kun Pami pienenä putosi ihan pyllylleen pellon laidalle istumaan, kun Obelix otti vähän vauhtia. "Wau, miten se menee KOVAA!" Sanoi aussiepennun koko olemus.

Obelix oli dobermannien tapaan myös varsinainen huumoripläjäys. Se saattoi itsensä usein hassuihin ja noloihin tilanteisiin innokkuudessaan ja itsepäisyydessään. Kerran se putosi selälleen henkilöauton takpenkin jalkatilaan. Pitkät koivet vain heiluivat ilmassa. Kirsin piti pysäyttää auto ja kaivaa poika ahdingosta. Ja sitten se sai niitä hepuleita. Jos se lenkillä vapaana ollessaan sattui näkemään kaukanakin jonkun pahaa aavistamattoman kansalaisen kulkevan kaikessa rauhassa, sen oli ihan pakko lähteä täysillä, laukata suoraan kohti, pysähtyä metrin päähän ja karjaista keuhkojen pohjalta RÄYH! Sitten se laukkaili kaikessa rauhassa takaisin hihitellen mielessään, kuinka oli päässyt järkyttämään jonkun tuntemattoman raukan perinpohjaisesti. Oikeastihan Obelix oli kiltti poika, sellainen vanhan ajan dobermanni. Mutta kantoi mielellään suuren ja pelottavan mainetta.

Kiitos, Obelix, ystävyydestä! Lennä pappa, lennä kovaa ja korkealla!

Obelix 21.6.2000 - 20.9.2010

Kirsi ja Obelix  tokokokeessa Joensuussa keväällä 2007.