Helatorstaina käytiin Unskin kanssa tekemässä 64 pisteen kisatottis.

Siis oikeasti kyseessä oli PAJÄ3, mutta karsinta 10 tottiksen perusteella maastoon. Osallistujia 17 (alunperin ilmoittautuneita oli 24, mutta viime hetken jäsinhousuja paljon).
Lähdin Unskin kanssa avoimin mielin kokeilemaan. Varmaan ensimmäinen kerta, kun mua ei jännittänyt ollenkaan - varmaan siksi, kun ei ole enää mitään menetettävää. Takana siis viime syksyn kaksi peräkkäistä kisaa, joissa parina ollut koira hyökkäsi Unskin päälle . Sen jälkeen on levätty talvi ja treenattu hyvin ja perusteellisesti iloisin mielin tässä kevätkaudella. Harkat on sujuneet erinomaisesti, vanhakin koira on oppinut korjaamalla vaikka mitä.

Mutta ei. Unski oli hermostunut alusta asti. Ja kuten tuomari sanoi arvostelun aluksi, koira ei halunnut jäädä yksin missään tilanteessa. Jäi kyllä istumaan ja juoksusta maahan, mutta ei nopeasti. Ei jäänyt seisomaan eikä pysynyt paikallaan. Ei erkaantunut kovin hyvin edes eteen lähetettäessä. Ainoat hyvät arvosanat tuli Unskin bravuureista: noudosta, hyppynoudosta ja estenoudosta.

Karvain mielin on kai pakko myöntää, että meidän kisat on kisattu. En ole koskaan muutenkaan osannut opettaa koirilleni tottista, ja vanhemmiten pehmettyään entisestään hieman pehmeä koira kerää painetta kisatilanteessa: vilkuilee pariaan eikä uskalla keskittyä vain tekemiseen. Unski on 9-vuotias, terve ja erinomaisessa kunnossa - ei siis vielä ollenkaan "eläkeiässä". Mutta miksi kiusaisin sitä viemällä sen tilanteisiin, joissa sen on ikävä ja epämukava olla? Unelma on antanut mulle kaikkensa, kärsinyt tekemistäni virheistä ja kestänyt osaamattomuuttani. Aina se on jaksanut suhtautua huumorilla mun mokaamisiin ja lohduttanut vaikeina hetkinä. 9 vuoden ajan olen piinannut sitä jo tarpeeksi, nyt haluan antaa sille vain ihania, onnellisia päiviä. Unelma on sen totisesti ansainnut! Iloinen tekeminen ilman vaatimuksia niin maastojen, tottiksen kuin temppujenkin parissa jatkuu. Mulla on edelleen paljon opittavaa Ulpukaltani.