Kylläpä päivät vilisevät nopeaan, päivitettävät asiat kasaantuvat. Palataan ensin helatorstaihin:

Osallistuin Nuuskujen järjestämälle Mejä-kurssille, aiheena "kuinka kokeessa toimitaan". Kurssin anti oli varsin hyvä, teimme käytännön harjoituksena metsässä jäljen. Parityöskentely selvitettiin kädestä pitäen: suunnistus, maastoesteet, avomerkkaus, piilomerkkaus, veretys... Mejä lähes yhtä välineurheilua kuin vepe. Kurssin päätyttyä Heidi ystävällisesti antoi mulle lopun veren ja sienen - elintarvikealan lakosta johtuen nimittäin verta ei ole ollut kaupoista saatavana muutamaan päivään. 

Illalla sitten kävin tekemässä itse jäljen Unskille. Jälki ei ollut ihan kisapituutta, vain n. 600 metriä pitkä, mutta kaikki muu piti olla "ihan kuin oikeasti". Tietysti tein klassisen mokan: avomerkkauksen liian vähillä merkeillä. Mutta kun mulla ei ollut kreppejä enempää (viime vuonna lähes kaikki hävisivät aussieleirillä) ja sitäpaitsi maasto oli harvinaisen tuttu. Niinhän siinä kävi, että veretyskierroksella menin niin paljon vinoon ekassa kulmassa, että jouduin tekemään ylimääräisen piston päästäkseni merkkaamalleni makaukselle. Myös ennen kaatoa tuli ylimääräinen kulma, mutta so what: Unskihan ON jälkikoira.

Siinä helteisen ehtoon ratoksi tein Unskille pienen esineruudun ja jäljen yhdistelmän: juoksentelin metsässä sikinsokin ja viskelin matkalle kolme esinettä. Lähetin Unskin kuten esineruutuun, ja kolmella sievällä ja nopealla pistolla se poimi minulle pienen lenkkarin, kännykän ja nahkahanskan. Kännykkä ei olisi kyllä pelannut enää sen rouskuttelun jälkeen, mikäli olisi ollut käyttökuntoinen alkujaankaan...

Seuraavana aamuna (koliikkivauvan kanssa valvotun yön ja lääkärireissun jälkeen) lähdettiin ajamaan jälkeä. Alussa meno oli hiukan tahmeaa, koska maastossa oli tosiaankin ekalla pätkällä ne kaksi tekemääni jälkeä; toinen verellä ja toinen ilman. Ihme kyllä Unski valitsi sen, jossa oli verta. Noin 120 m kuljettuamme jäljen yli meni parin hirvieläimen (kauriin tai peuran) jäljet. Unski lähti tarkistamaan niitä, mutta palasi takaisin ilman ohjausta. Se seurasi verta makaukselle saakka huolimatta ylimääräisistä mutkista eli mun tekemistä mokista. Makaukselle oli jättänyt namuja, että Unski oppisi merkkaamaan makaukset paremmin. Ilman uutta käskyä se jatkoi oma-aloitteisesti makaukselta seuraamaan jälkeä, mistä pääsin kehumaan. Myös seuraavalla pätkällä Unski pyöri puolivälin kieppeissä ilmeisesti samojen eläinten jäljillä, mutta palasi takaisin kiireesti ja oma-aloitteisesti. Toinen makaus meni vielä paremmin, ja loppupätkällä ei ollutkaan mitään ongelmia. Kaatona oli iso naudan rustoluu, mistä Uu ei juurikaan tuntunut välittävän - katseli vaan mua, että heittäisitkö vaikka wubbaa mieluummin? Myöhemmin kotipihassa naudanluusta riitti kuitenkin riemua pariksi päiväksi - myös Pamille.

Jotenkin tuntuu, että Unski ei ole ihan niin innoistaan tuosta verijäljestä kuin pk-jäljestä. Mutta onpahan nyt kokeiltu tuotakin lajia taas useampaan kertaan.