Kävin hiihtelemässä 2-pyttyisellä aussiekoneella ensimmäistä kertaa tänä talvena.

Taustatiedoksi on kerrottava, että en pidä hiihtämisestä ja mulla on aivan surkea hiihtotekniikka. Vieläkin mielessä kummittelee karvas kokemus päiväkodin hiihtokilpailuista, joissa olin kunniakkaasti toiseksi viimeisenä, kunnes viimeisessä (ja radan ainoassa) mutkassa takanani tullut poika astui sukseni kannoille ja kaaduin. Yritän hiihtää kuitenkin silloin tällöin, koska a) se on terveellistä ja tehokasta liikuntaa, b) suomalaisen kuuluu hiihtää. Lisäksi koirat tuovat hiihtämiseen oman, hauskan lisänsä.

Tänä talvena aloittaminen venyi näin pitkälle, koska johtuen osittain em. syistä hiihdän vain loistavalla kelillä ja koska polveni on ollut kipeä näihin päiviin saakka - ja on vieläkin, mutta nyt kesti kyllä hiihtelynkin ihan hyvin. Tänään aurinko alkoi paistaa pilven raosta, linnut lauloivat ja hanget kimaltelivat.  Kaivoin siis sukset aitan orsilta, monot kaapista ja vetovaljaat, -liinan ja -vyön koiratarvikekaapista (josta muuten löytyy vaikka mitä kummallista ja tarpeetonta, huomasin).

Unski ja Pami hyppivät helikopterihyppyjään innosta pinkeinä kun yritin selvitellä välineitä lähtökuntoon. Ja sitten matkaan! Postilaatikon kohdalla olin jo aivan märkänä, koska olin pukeutunut taas liian paksusti, kuten joka talvi ensimmäisellä hiihtokerralla. Eiväthän nuo juurikaan vedä; Unski hiukan, mutta Pami jolkottelee vain mukana. Kyllä tuli ikävä Ruuta, joka vei mua vuosi sitten aikamoista kyytiä!

Kaiken kaikkiaan hiihdin ihan vauhdikkaan tunnin lenkin. Osan matkasta annoin koirien juosta ja telmiä vapaina, mutta suuremmilla teillä pidin ne vetoliinassa ja saikin osakseni iloisia ja ihaileviakin katseita ohikulkevista autoista, mikä tietysti korvasi ainakin osittain kärsimykseni.

Nyt on hartiat kipeinä ja kaksi väsynyttä aussieta jaloissa. Ja hyvä mieli, kun tuli tehtyä.