Perjantaina lähdin koirien kanssa Keski-Suomeen Ruuhimäkeen sukuloimaan ja mökkeilemään ja samalla osallistumaan mejä-kokeeseen Kangasniemelle. Perjantai-iltana mentiin pitkälle lenkille kiertämään kotikylää ympäri. Päätin oikaista pientä metsätietä. Miehän en tunnetusti voi vastustaa polkuja ja jännittävän näköisiä tienpätkiä. Niinhän siinä kävi, että tie muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, sitten poluksi ja lopulta päättyi kokonaan keskelle metsää. Lailla pitäisi kieltää tiet, jotka päättyvät johtamatta yhtään mihinkään. Jos olisin maailman valtias, säätäisin sellaisen lain, että jokaisen tien ja polun pitää johtaa johonkin , siis vaikka seuraavalle tielle tai polulle tai edes jonkin rakennuksen luo, järven rantaan tms.

No enivei, jatkoin vain suoraan kulkua metsän halki, koska tiesin saapuvani seuraavalle tielle ennen pitkää. Kulku oli vaivalloista, koska vanhan kuusi- ja sekametsän pohja oli hyvin pehmeää ja paikoin risukkoista, ja mulla oli sandaalit jalassa. Ykskaks polkaisin maa-ampiaisten pesään - ja vieläpä Unelman kanssa lähes yhtäaikaa. Kyllä meitä vietiin! Unski sai piston kuonoonsa ja minä sain neljä pistoa: pakaraan, reiteen, pohkeeseen ja jalkapöytään. Ai hitsi että poltti ja kirveli! Taskussa ei tietenkään ollut Etono-puikkoa tms., joten siinäpä vain tallusteltiin kotiin päin pistoskohdat särkien. Unskin kuono oli turvoksissa koko illan, mutta aamuun mennessä se oli laskenut normaaliksi jälleen.

Eikä siinä vielä kaikki. Lauantai-iltana ampiainen pisti minua päähän, lähes päälaelle. Olen vissiin niin honey .

Oli kiva mökkeillä, tavata kaikki lähisukulaiset kerralla ja Matin uusi rakas, ja hassutella tenavien kanssa. Eino ja Martta heittivät Unskille palloa niin, että mummorukka oli iltasella aivan poikki.

Mejä-koe menikin sitten aivan päin seiniä. Se oli Pamin ensimmäinen (ja ehkä myös viimeinen) koe tässä lajissa. Lähtö meni loistavasti, mutta melko pian maasto muuttui aivan järkyttäväksi: puolireiteen ulottuvia tuoreita risukasoja, joiden välissä ojan ylityksiä. Pamihan ei mielellään hyppää kipeän selkänsä kanssa. Se alkoi pyöriä ja etsiä parempia kulkuväyliä, vaikka tiesikin selvästi, missä jälki menee. Olisin keskeyttänyt jo ensimmäisellä jälkiosuudella, mutta tuomari ei antanut . Ensimmäisen makauksen Pami ilmaisi hienosti, mutta maasto jatkui vain entistä kamalampana. Onneksi tuomari keskeytti suorituksen, kun Pami ei kertakaikkiaan halunnut edetä enää. Jälkeenpäin opas sanoi, että pahin maasto oli vasta tulossa. Opas vei meidät kuitenkin viimeiselle jälkiosuudelle parempaan maastoon, mistä Pami itse nappasi jäljen ja jäljesti kuin juna kaadolle saakka. Pami nuoli onnellisena hirven sorkkaa ja pääsin palkkaamaan sen. Loppu hyvin siis koiran kannalta. Itse olin aivan mustelmilla ja naarmuilla ja tietysti hiki päässä ja ampiaisten pistotkin pakottivat vielä. 

Opastamani jälki meni hyvin Virpillä ja Nugalla, jotka siirtyivätkin saman tien voittajaluokkaan.

Sunnuntaipäivä menikin sitten taas odotellessa kokeen loppumista. Treenasimme tokoa, lenkkeilimme ja kävimme uimassa. Viia-lapsonen hengaili Synsiön seurojentalon pihamaalla ihmisten rapsuteltavana. Kotimatkalle pääsimme lähtemään seitsemän maissa.

Maanantai-iltana kokoonnuimme Mikan hakuryhmän kanssa Selkielle ja teimme uudenlaisen ryhmäjaon. Sain Viialle uusia maalimiehiä. Kerrankin oli myös oiva tuuli ratamme vasemmalta puolen. Käytin sitä hyväkseni, ja tehtiin Viialle tuuli- ja mielikuvaharjoituksia. Neljä näkölähtöä, kaikki vasemmalle puolen ja osittain piiloon, että Viia oppisi luottamaan nenäänsä. Ensimmäisen lähetyksen tein huonosti tuulen yläpuolelle, ja Viia teki hyvin laajan tyhjän piston. Vaihdoin lähetyspaikkaa, mutta Viia ei saanutkaan hajua, joten lähdin sen kanssa kävelemään tuulen alapuolella. Pian Viia nostikin nenäänsä ja laskin sen menemään täyttä vauhtia ukolle. Hieno homma! Loput kolme ukkoa Viia löysikin taitavasti hajua etsimällä.

Tiistai-iltana tajusin, että joko pääni on pehmennyt helteessä tai sitten olen menettänyt lopullisesti järkeni. Vaihtoehtoina oli paimennus tai match show - ja minä löysin itseni seisoskelemasta Mustin ja Mirrin piha-asfaltilla pennelin kanssa. Viia esiintyi hienosti ja osasi seisoakin jo muutamia sekunteja kerrallaan "top" -käskyllä. Juoksuvauhti sillä sen sijaan vain lisääntyy - olin ihan helisemässä sen kanssa, koska se haluaa juosta kilpaa. Sininen nauha heltisi eikä sijoitusta pentuluokan loppukehässä. Tulipahan kuitenkin taas kokemusta ja rahat menivät hyvään tarkoitukseen.