Pakkasmittari näytti aamuvarhaisella  -31 astetta kun vedin ylleni neljä kerrosta ääriolosuhteissa testattuja thermo-, fleece- ja toppavaatteita. Bad hair -day piiloutui pipon alle; kuvittelin nimittäin, että Tuusniemen taimitarhan kasvihuoneessa ei missään nimessä tarkene ottaa pipoa päästä, mutta erehdyin pahemman kerran. Jotkut esittivät koiriaan jopa ihan sisävaatteissa, mutta meikä juoksi sitten kehässä toppahousuissa, Kuomat jalassa ja pipo päässä. Rankasta kelistä huolimatta 22 aussieta oli lähtenyt Elena Ruskovaaran arvosteltavaksi.

Kivaa, kun nykyään näyttelyissä näkee paljon australianpaimenkoiria! Saa jonkinlaisen kuvan suuremmasta kokonaisuudesta - tosin vain siitä joukosta, joka vaivautuu käymään näyttelyissä. On todella sääli, että Open Show -tapahtumia ei ole järjestetty muutamaan vuoteen; sellainen kaikille rodun edustajille tarkoitettu tapahtuma olisi huomattavasti tärkeämpi koko populaation kannalta kuin joku pöhkö erikoisnäyttely, jossa vain keräillään palkintoja!

Kivaa myös, että vanha kunnon aussiehenki elää edelleen, ainakin Tuusniemellä. "Ennen vanhaan" nimittäin aussiekehä oli näyttelyssä kuin näyttelyssä kuuluisa siitä, että siellä oli aina mahdottoman hyvä yhteishenki, iloinen puheensorina, mahtava tsempitys ja kannustus jokaiselle; tutustuttiin, juteltiin ja onniteltiin kaikkia. Sittemmin aussiekehienkin laidoille ilmestyi ihmisiä muiden rotujen parista ja ilmeisesti toisenlaisista näyttelykulttuureista. He toivat tullessaan uusia, outoja tapoja: ei tervehditä muita, ei tutustuta muihin rotuharrastajiin, taputetaan vain "omille" koirille ja ystäville, huudellaan epäystävällisiä ja jopa törkeitä kommentteja koirista... kaikenkaikkiaan töykeä käytös ja ylenkatse ovat hämmentäneet viime vuosina ikävällä tavalla näyttelyissä kävijoitä.

Mutta Tuusniemellä oli siis hieno meininki, ja jatkossakin minä aion tsempata, onnitella, taputtaa ja jutella niin tutuille kuin tuntemattomille ihan täydestä sydämestäni!

Päivän hienoin uutinen oli tietysti se, että Rini (TK1 TK2 BH Hazelmoor Natty Napkin) oli VSP ja sai toisen sertinsä. Siinä todellakin oli hurraamisen aihetta. Tuomariakin nauratti, kun me Unskin ja Pamin kanssa tuuletettiin joukolla kehän laidalla. Kaunis oli myös ROP-uros Stargate's Quest for Bywater.

Pami oli ainoa valionarttu, niukassa turkissa ja yhtä haluton esiintymään kuin aina näyttelyissä, vaikka pikku hiirulainen olikin mukana. Hämmästyinkin melkoisesti, kun tuloksena oli kuitenkin ERI ja arvostelu aivan loistava: "Hyvin narttumainen. Solakka, raajoiltaan kyllin vahva kokonaisuus. Hyvät mittasuhteet. Narttumainen pää. Hyvin kaunis kallo, oikea ilme ja ilmeikkäät korvat. Sopiva kaula. Tyypilliset kulmaukset. Vähän kapea takaa. Kevyt, etenevä askellus sivulta katsottuna."

Unski oli  ainoa veteraani, sai ERIn ja oli siten myös ROP-veteraani. Unski otti taas ilon irti koko rahan edestä, hyppi ja puri ja puisteli hihnaa ja nauratti tuomaria, joka oli helposti valloitettu. "HURMAAVA veteraani, täynnä intoa. Karva ei ihan parhaimmillaan, mutta hyvä kunto. Hyvin viehättävä pää. Reipas ilme. Hyvät kulmaukset. Sopiva runko. Kinnerahdas takaa ja ikä näkyy etuliikkeissä. Hyvin kaunis sivuliike edelleen. Iloinen esiintyjä."

Sattui vielä niin sopivasti, että Dog Fanin myyntikojut olivat ihan meidän kehän vieressä, ja siinäkös riitti Unelmalla murmettamista! Voi sitä vetoa ja elämöintiä! 

Paras narttu -kehässä olikin melkoinen tungos, ja ihana Aino esitti Unskin, KIITOS! Kumpikaan ei siinä joukossa sijoittunut, joten heti aussiekehän päätyttyä kävin nakkaamassa koirat autoon ja auton läpiämään, ja palasin ostoksille. Pitihän se Unskin kärsivällinen odotus ja Pamin kunnioitettava kärsimys palkita. Mukaan lähti possunkorvia, savustettuja holkkiluita ja siansorkkia sekä uudet kynsileikkurit. Entiset ovat nimittäin lähes 30 vuotta vanhat (peritty naapurin kettuterrieriltä), ja alkavat olla jo melko tylsät.

Siinä vaiheessa oli hiukan kolmatta tuntia aikaa ryhmäkehien alkuun ja kauhea nälkä, joten ajelin Tuusniemen kirkonkylälle mielessäni höyryävä ja maukas pizza. Pizzeriaa ei raitin varrella näkynyt, joten päädyin Teboilille samaan kanakorijonoon Aijan ja karjisväen kanssa. Kaikkien koirat olivat pärjänneet hyvin, joten tunnelma oli korkealla ja ruokailuhetkestä muodostui varsin hauska ja kovaääninen. Syötyämme muut lähtivät kohti kotiloitaan, minä otin koirat autosta ja lenkkeilimme toista tuntia Tuusniemen kirkonkylään tutustuen.

Veteraanikehä alkoi ajallaan. Odotellessamme Paula Heikkinen-Lehkosen esiarvostelukierrosta katselin veteraanijoukkoa, ja Unski näytti todella nuorelta siinä ryhmässä! Oikealla puolellamme oli 13,5 -vuotias, jäykkä ja sameasilmäinen, harmaanaamainen groenendael-rouva ja vasemmalla oikein komea, mutta naamastaan iäkkään näköinen ja myöskin sameasilmäinen samojediherra. Tuomari ei juuri edes vilkaissut Unskia, ja pudottiin heti porukasta ensimmäisellä kierroksella. Mutta Unski esitti taas parastaan ja oli selvästikin onnesta ymmyrkäisenä, kun luuli tuomarille osoitettujen aploodien kuuluvan Hänen Kuningattaruudelleen. Kaiken kaikkiaan harvinaisen mukava näyttelypäivä. Ajelin kotiin tyytyväisten hauvojen narskutellessa possunkorviaan takalootassa takit niskassa.