...lunssaa?

Eikös se kuulu asiaan, että kun loma alkaa, niin tauti iskee? Pari päivää on särkenyt päätä ja jäseniä, ja tämän aamuna olen aivastellutkin ahkerasti. Lenkki tehtiin ihanan lauhassa talvisäässä, mutta suunnitelmista huolimnatta en jaksanut treenata tottista, kun ei ole olo ihan kohdallaan.

Tuossa kyläkaupan kohdalla kävellessämme viereeni pysähtyi auto. Kuljettaja oli tuiki tuntematon isäntämies, isopartainen ja päässä nahkainen mopokypärä. Kävimme seuraavan keskustelun:

U (=ukko): Päevee! Ootkossie Puhakan emäntii?

M (= minä): Eiku minä oon Virolaisen eukko. Tuosta Anttilasta.

U: Jaa. Oisitkos sie ottanna koirille luita?

(Tässä vaiheessa huomasin, että herralla oli auto aivan täynnä saaveja, ämpäreitä ja laatikoita pullollaan isoja, mehevän näköisiä luita!)

M: Minkäs elukan luita nuo olis?

U: Sonnin luita. Ku ei mää kaikki omille koirille eikä mahu pakkaseenkaa.

M: Ku ei mulla sattunu kätteistä mukkaan.

U: Mihinkä sitä kätteistä tarvitaan? Ni tuossakos sie asut? Mie käyn heittämässä laatikollisen pihhaan sulle.

M: Mutta kai en nyt jottain maksaa?

U: Eihän ne mittään maksa. Hyvä jotta kelepaa.

Että sellasta. Kyllä oli koirilla ilmeet, kun lenkiltä palattuamme ne älysivät autokatoksessa valtavan laatikollisen meheviä, tuoreita luita, joiden päällä oli vielä kelpo kuorrutus sahauksessa syntynyttä luupurua. Pami oli ihan . Annoin molempien valita kasasta yhdet, ja lähdin pakastamaan loput. Koirat viihtyvät jo toista tuntia ulkona herkkujensa kanssa. Kisuillekin kelpasi liha-luujauho.