Kyllä täytyy myöntää, että nyt (jo!) alkaa kyllästyttää tämä ainainen viimassa ja hangessa otsalampun kanssa kahlaaminen. Auraisivat edes teitä, mutta kun ei vielä yhden eikä kahdenkaan tuiskun jälkeen kannata näillä polttoainehinnoilla traktoria käynnistää.

No, vastapainoksi ollaan harrasteltu hieman tupatokoa. Unskihan on tietysti aivan liekeissä. Kun jätän Pamin keittiöön ja suljen oven perässämme, se tajuaa, että nyt alkaa hauskanpito mamman kanssa kahdestaan. Se nappaa suun täyteen leluja laatikosta ja tapporavistaa ne ympäri tupaa. Täyskäännökset ja pysähdykset ovat niin vauhdikkaita, että matot lentää nurkkiin. Ja lopuksihan se aivan huokailee ihastuksesta, kun revitellään reeppeä ( = köysilelu) yhdessä. Olen välillä jo epäillyt Unskin kuulon alkavan huonontua, mutta tokosessiot aina osoittavat, ettei ole pelkoa! Ei tarvitse kuin kuiskata käskyn puolikas, niin se on jo tehnyt halutun liikkeen ja henkeään pidätellen odottaa seuraavaa käskyä. Korvien katoaminen silloin tällöin arkielämässä on siis vain vanhan koiran "viisautta".  On se vaan ihana. Tuon kun saisi kloonattua!

Pami on valeraskaana. Juu-u, talossamme asustaa piippaava lehmä. Aina löytyy hyvä syy (esim. hormonihurmio) tallustaa ympäriinsä piipaten ja pikkuhiirulainen  suussa. Innoissaan se alkaa tehdä tupatokoakin, mutta liikkeet ovat kuin hidastetusta filmistä, joten en viitsi paljoa opettaa sille ei-toivottua toimintaa. Pitkiä lenkkejä se rakastaa, kun saa käyskennellä omaan tahtiin ja nuuskutella kaikki metsänelävien polut ja ihmetellä oravat ja isommat kanalinnut. Sen sijaan harakat aiheuttavat päänvaivaa: pyrkivät mokovat kuljettelemaan luita pihalla paikasta toiseen. Pamin aarteita.

Hoitotäti on siis valmiina ottamaan pennelit vastaan.