Eilen kävin hoitamassa Lenan ja Vladimirin bedlingtoninterrieriä Tomasia, kun itse olivat muissa maisemissa. Hassu tuommoinen pieni koira, niin erilainen kuin aussiet! Kun menin hakemaan sitä ruokatunnilla ulos, se tuli hitaasti unenpöpperöisenä makuuhuoneesta, venytteli ja haukotteli. Juttelin sille vähän aikaa ja kun aloin puhua uloslähdöstä, se heilutti jo häntäänsä ja ojensi kaulaansa pantaa varten. Lenkillä se kävelee rauhallisesti ja tyylikkäästi, nuuskii ja merkkailee tärkeänä ja minä vain kuljen perässä kiinnostuneena katsellen, minne herran nenä meitä vie. Vahva ja kumea murina siitä lähti, kun parkkipaikalla eräässä autossa dalmis nosti kaamean metelin kun huomasi meidät.

Töistä kotiin ajaessani valtatie 23:lla oli melkoinen liikenne, ja jonkin matkaa ajettuani huomasin suomenpystykorvan käppäilemässä tien laidassa. Pysäytin autoni bussipysäkille, avasin oven ja vislasin koiralle. Se kääntyi heti katsomaan, joten kaivoin kiireellä koirankeksiä esiin. Hauva tuli luokseni, se oli kirkassilmäinen ja pienikokoinen, joten arvelin sitä nuoreksi nartuksi. Ei pantaa kaulassa. Se hyppäsi takakonttiin namujen perässä.

No ja entäs sitten? Soitin tietysti ensin Heinäveden poliisille, mistä ei vastattu, vaan puhelu yhdistyi hätäkeskukseen, josta asiaan selviteltyäni virkailija yhdisti sen Savonlinnaan. Siellä ystävällinen poliisi antoi minulle Heinäveden kunnan ympäristöasioista vastaavan numeron (ei vastannut) ja Outokummun löytöeläintarhan numeron. Sieltä ystävällinen naishenkilö neuvoi tien ja toivotti hauvan tervetulleeksi. Lähdin liikkeelle, mutta parin kilometrin päässä näin maalaistalon ja ajattelin, että käynpä kysymässä tunnistaisivatko he koiran. Isäntä ja pojat arvelivat, että koira on "Rummukaisen Kyöstin, eikä se mikkään nuori ole, isäntäkin on yli kaheksankymppinen". Tuli hyvä mieli kun mies sanoi, että hienoa kun joku viitsii huolehtia toisen koirasta. Heillä itselläänkin oli pari norjanharmaata tarhassa ja joku havaneesin tapainen pihamaalla tepastelemassa.

Ajo-ohjeet saatuani jatkoin matkaa ja löysin tieni umpeenkasvaneeseen pihapiiriin, missä aika tuntui seisahtuneen jonnekin emännän poislähdön ja viikatteen tylsymisen tienoille. Koputtelin oveen ja astuin sisään tyypilliseen rintamamiestaloon, jonka tuvassa/keittiössä vanha mies istui penkillä kuorimassa perunoita. Esittelin itseni ja sanoin heti alkajaisiksi etten myy mitään ja kerroin koirasta. Menimme ulos ja ukko tunnisti koiransa. Kaisa oli kuulemma jo toisella kymmenellä ja aikanaan ollut loistava metsäkaveri; siltä oli ammuttu mm. parisataa supia! Hyvin nöyrän näköisenä Kaisa kipsutteli portaille. Isäntä kertoi, että ei ole pitänyt sitä enää vuosiin kiinni, kun se pysyy pihassa. Toivottavasti pysyy vastakin!

Mukava elämys! Aivan kuin olisin piipahtanut jossain menneessä ajassa.

Iltasella tein Unskille metsäjäljen varsin vaihtelevaan maastoon. Kuusi keppiä, pituutta n. 700 m, yksi terävä kulma ja monta suoraa sekä lisäksi mutkia ja kaarroksia. Herttanen, että Ulpukka oli innoissaan - edellisestä jäljestä olikin jo aikaa. Oli pakko laskea jossain vaiheessa liinasta irti, kun maasto oli niin hankalaa, ja sinnehän se sitten hävisi. Villatupot vain takapuolesta sinkoilivat (karvanlähtö pahimmillaan) kun tyttö paineli tummaan kuusikkoon mättäiden väliin. Ajattelin, että pitäköön nyt sitten lystiä. Löysin koiran viimeiseltä kepiltä, kaikkiaan niitä nousi vain neljä. No, ainakin se oli onnellinen ja löysi vielä wubbankin erään mättään takaa!