Kävi, mutta lähti. Lumi, pakkanen ja talven tuntu siis. Silti on niin märkää, että jäljenteko tuntuu vähän liian haastavalta. Tai ehkä se on vain laiskuutta . Harrastaminen on ollut lähinnä tottistelua viime aikoina. Tiistaina olin vetämässä JoSePan Hyvät tavat -ryhmää, ja otin Viian mukaan. Aiheina olivat luoksetulo ja nouto. Luoksetulo-liike meillä on vielä kolmessa osassa: 1. Oikeaa päätösasentoa haetaan lähiharjoituksilla ja enimmäkseen istuen: palkka tulee joko mun suusta tai takin helmasta. 2. Vauhtia ja suoraa liikettä treenataan harvoin (kun apuri sattuu paikalle) siten, että apuri pitelee koiraa ja minä juoksen kauas, käännyn Viiaan päin ja kutsun. Ja täysillähän tuo pieni (not) pyörre tulee. 3. Paikallaan istumista ei olla harjoiteltu ulkosalla vielä ollenkaan; ruokaa Viia osaa odottaa joko maaten tai istuen, ja jopa niin, että se makaa niin kauan, kun teen ruokaa, sitten laitan kupin lattialle, annan käskyn "istu", Viia nousee istumaan ja sen jälkeen vapautan sen kupille. Erinomaisen rauhallinen ja kärsivällinen lapsonen!

Maastotreenien vähentyessä lenkit ovat pidentyneet. Meillä kun on tunnetusti pimeää kuin jouluna p*****ssä, täytyy yrittää hyödyntää kaikki valoisa aika ulkoiluun. Ukkokultanikin on tämän hoksannut  ja töissä ollessani saattaa lenkkeillä useammankin tunnin koirien kanssa! Hyvä heille, mutta se tarkoittaa sitä, että minä mähötän illat kotona lihomassa ja vailla raitista ilmaa, kun ei ole kerta pakko lähteä.

Tänään yhdistin kauppareissun ja lenkityksen Liperin kirkonkylällä. Tarkoituksena oli antaa hauveleille taas uusia maisemia vaihteeksi ja itsekkäästi välttää kylämme karseimpia kurakkoteitä. Mukava lenkki olikin, reippailimme kirkonkylän keskustassa ja ympärillä. Viialle kerrattiin taas, että katuja ei ylitetä ennen lupaa ja kaikki vastaantulijat eivät pysähdy rapsuttamaan. Tapasimme myös pienen kehitysvammaisten ryhmän, ja kun yksi heistä jo kaukaa ilmaisi ihastustaan, niin pysähdyin kohdalle juttelemaan ja kysyin haluaisivatko silittää. Yksi miehistä tokaisi: "Äkäne", mutta vakuutin, että ei ole äkäisiä, vaan kaikki ovat kilttejä. Silittelivät iloisina ja Unelma, Pami ja Viia heiluttelivat uteliaina häntiään ja käyttäytyivät oikein mallikelpoisesti. Kertoivat, että heillä käy joskus erään hoitajan koira, mutta omaa eläintä ei ole. Voisi vaikka tyrkyttäytyä kaverikoirailemaan siellä toisinaan, kun kerta pitivät koirista niin kovasti.

Hyviä aikomuksiahan multa ei puutu.