Sain peruutuspaikan Lieksan MEJÄ-kokeeseen ja ajellessani Unelman kanssa perjantaiaamuna paikan päälle ihmettelin mielessäni, mihin taas olenkaan pääni pistänyt. Vähän ennen puolta päivää saavuimme Vuonislahden Mäntyvaaralle Riikosen maalaistalon pihapiiriin, missä iloksemme laidunsi katras suomenlampaita ja upeat näköalat avautuivat Pielisen yli Kolin rinteille.

Jos lukijoissa on mejään perehtymättömiä henkilöitä, niin kerronpa lyhyesti homman idean (ihan omasta näkökulmastani, ei kirjasta):

Kokeessa menee yleensä aina 2 päivää: ekana päivänä kokeen osallistujat tekevät jäljet, ja seuraavana päivänä on koe, jossa jäljet ajetaan ja lopuksi myös puretaan. Jäljen tekee pari. Ensin jälki suunnistetaan ja merkataan koetoimitsijan antaman kartan mukaan yleensä siten, että toinen hlö suunnistaa edellä ja toinen tulee perässä ja merkkaa. Sitten jälki veretetään ja piilomerkataan samalla kun avomerkit puretaan, eli toinen kulkee edellä ja vaihtaa avomerkit piilomerkkeihin, toinen tekee makaukset ja verettää. Veretys = veristä sientä vedetään narussa jälkeä pitkin. Jälki alkaa ns. alkumakauksesta: maata on rikottu n. 30 X 30 cm alueelta ja siihen tiputellaan verta. Avo-luokan jälki on kilometrin mittainen ja siinä on 2 suoraa kulmaa, kulmissa on makaukset (siis maata rikottu ja verilänttejä kuten alkumakauksella). Jälki päättyy kaatoon, eli taas on maata rikottu ja paikalle viedään hirven sorkka tms. Veretetyn jäljen pitää vanheta 12-24 tuntia. Kaato viedään paikoilleen vasta juuri ennen jäljestystä, ettei mikään metsän elävä ehtisi viedä sitä parempiin suihin.

Käytännössä siis koira jäljestää "polkua", jossa kulkee 4 ihmisen jälkeä ja verivana. Arvatkaapa, mitä 10 vuotta pk-jälkeä ajanut koira jäljestää...

Jälkien teko ja kokeen kulku oli suunniteltu huolella etukäteen; osa jäljistä oli jo suunnistettu edellisenä päivänä. Sain ensin parikseni Karin, kokeneen mejä-miehen, jonka kanssa lähdimme tekemään voittajaluokan jälkeä Raatosuon maastoon. Kari oli rauhallinen ja taitava, ja opasti minut kädestä pitäen jäljen teon salaisuuksiin. Kari käytti avomerkkeinä neonvärisiksi maalattuja pyykkipoikia, jotka sitten veretettäessä käänsi vain puiden toiselle puolelle piilomerkeiksi. Hyvä vinkki! Maasto oli paikoitellen aika kamalaa ryteikköä ja toisinaan taas märkääkin suonpohjaa. Kun helle lähenteli 31 astetta ja paikan nimikin on Raatosuo, niin voitte kuvitella, mikä määrä hyttysiä, paarmoja, mäkäräisiä, polttiaisia ja muita herhiläisiä siellä parveili! Jäljen teko onnistui kuitenkin hyvin ja palasimme Riikoseen syömään lounasta, huilaamaan ja viihdyttämään koiriamme.

Mutta vielä oli edessä toisen jäljen teko, joka minun oli määrä opastaa. Tarkoittaa sitä, että että kokeessa jäljestävän koiran perässä kulkee tietysti koiran ohjaaja, sitten tuomari, ja sitten opas, jonka tehtävänä on pysyä jäljellä vaikka koirakko menisi minne ja mm. vihjata tuomarille, milloin lähestytään makausta ja kaatoa. Iltapäivän edetessä kävi ilmi, että toisen jäljen tekoon parikseni määrätty henkilö tulisikin paikalle vasta kahdeksan jälkeen, joten pyysin parikseni erästä Heikkiä. Meille määrätty maasto oli myös mustanaan hyttysiä ja paarmoja, ja tulin lopulta pois metsästä hiestä märkänä ja verissä päin: poskipäät ja käsivarret aivan paukamille syötyinä ja kirvelevinä .

Heikillä oli myös koekaverinaan hieman erikoisempi rotu lajiin: saksanpaimenkoira, jonka kanssa Heikki kertoi käyvänsä hirvimetsällä.

Metsästä tultuamme kävin Unelman kanssa iltalenkillä, saunoin, söimme iltapalat ja majoituimme aittaan. Yö meni huonosti nukkuessa: hyttysiä ei juurikaan ollut, mutta paarmanpuremat kirvelivät, polttivat ja valvottivat. Aamulla kuitenkin olin hyvissä ajoin hereillä, koska opastaminen jännitti tosi paljon, kun taas Unelman osuudesta olin ihan varma. Uskoin, että Unelma The Taikanenä jäljestää kyllä, mutta arvelin, että makauksia se ei varmaankaan merkkaa kunnolla, ja yökkäillen poistuu paikalta haisevan hirvensorkan havaitessaan.Kuinka ollakaan, aamulenkillä Unski ajoi jäniksen ylös pellolta ja lähti hurjaa kyytiä sen perässä painamaan ensin ojan pohjaa ja sitten metsään. Huusin ja hihkuin ja vihelsin ja näin jo mielessäni kauhukuvia siitä, kuinka Unski palaa aivan puhki väsyneenä, ontuvana ja riekaleina metsästä ja meidät diskataan kokeesta turhan riistan hätyyttelyn vuoksi. Muutaman minuutin kuluttua blondi palasi kuitenkin täyttä laukkaa kuraisena ja kuumissaan, mutta ehjänä. Ajatteli vissiin, että tokihan on metsästettävä, kun kerta metsästyskokeeseen ollaan tultu.

Koe alkoi avauksella ja ylituomarin puhuttelulla. Koska kokeeseen osallistui 12 koirakkoa, tuomareita oli paikalla 2. Toinen tuomari vieläpä osallistui itse kokeeseen. Ylituomarin puhuttelun jälkeen arvottiin jäljet ja tehtiin laukauksensietotesti: Kävelimme koirinemme läheiseen koivikkoon, koirat sidottiin puihin kiinni muutaman metrin päähän toisistaan, ohjaajat poistuivat käskyä antamatta koirien luota kauemmaksi mutta näkösälle, ja sitten talon isäntä ampui haulikolla laukauksen. Kaikki koirat läpäisivät testin, eli mikään koirista ei saanut hermoromahdusta.

Sitten minä sain kyytiini tuomarin ja verisen hirvenkoiven, ja ajelimme sille jäljelle, jossa itse toimin oppaana. Tämä jälki oli arvottaessa osunut toiselle tuomarille ja hänen espanjanvesikoiralleen, ja jännitin tietysti kamalasti, etten vain pilaisi heidän suoritustaan. Kaikki sujui kuitenkin nappiin, ja sekä osallistuja että arvosteleva tuomari kiittelivät kädestä pitäen, kuinka hyvä jälki oli . Huokaisin helpotuksesta, annoin hirvensorkan seuraavan jäljen oppaalle ja lähdin Unelman kanssa purkamaan jäljen. Sitten oli aikaa, ennen kuin oma vuoromme olisi, ja lähdimme lounastamaan majapaikkaamme. Nyt ei jännittänyt enää yhtään!

Koetoimitsija kertoi, että kannattaa varustautua kunnolla siihen maastoon, missä meidän oli määrää aja koejälki, joten kumpparit, paksut puuvillahousut, tuulitakki ja lippis päässä valmistauduin maastoon 30 asteen helteessä. Unelma oli ihan täpinöissään kun virittelin sille valjaat päälle, ja kun tuomari ja opas menivät edellä alkumakaukselle, Unski bongasi jo jäljen ja lähti kuin juna. Puolijuoksua etenimme koko jäljen matkan, itse huomasin vain piilomerkkien vilahtelevat silmäkulmissani, kun yritin pysyä Ulpukan perässä. Pari kertaa se tarkasti harhajäljet pienillä silmukoilla, ja jatkoi taas työtään. Yhdessä vaiheessa se riemuissaan teki hurjan hiirihypyn sivulle jonkun pikku eläimen perässä, mutta jatkoi taas jäljestystä. Koko aikana en sanonut sille mitään. Ensimmäisen makauksen yli se vaan tallusteli ja toisen makauksen ohi se oikaisi ilmeisesti tuulesta saamansa hajun perusteella. Mutta kaadolle tultaessa Unelma paineli ensin oikealta ohi, jolloin tuomari kuiskasi minulle, että "sinun on mentävä perässä - ei odotas, se tulee takaisin" ja niin Unelma kääntyi ja tuli nuolemaan veristä hirven jalkaa! Tuomari sanoi "Kiitos." Olin ihan äimänä, koska tuomarilla ei ollut ilmeisesti aikomustakaan sanoa mitään muuta. Kiitin opasta ja tuomaria ja laskin Unskin irti runsaiden kehujen kanssa tuomarin "eihän se vain tee riistalle vahinkoa" -epäilyistä piittaamatta.

Loppupäivän lekottelimme Riikosen pihanurmikolla muiden osallistujien kanssa rupatellen. Unelma herätti muissa hämmästystä olemalla koko ajan irrallaan ja pysymällä paikallamakuussa sen ajan, kun kävin vessassa . Se seurusteli hiukan Lenni-cockerspanielin ja muutaman sprinkun kanssa, ja nautti täysin siemauksin osakseen tulleesta ihailusta ja rapsutuksista.

Kuuntelin silmät pyöreinä toisten koekertomuksia: kenen koira oli tuomittu kolmesta hukasta ja keskeytetty, kenen koira oli vilvoitellut itseään ojassa liian pitkään, kuka oli saanut useita kehoituksia palauttaa koira jäljelle, kenen koira oli tappanut teerenpoikasen... Erään henkilön kysyessä "mites teillä meni?" en osannut sanoa muuta, kuin että "ei harmainta aavistusta, tuomari ei sanonut yhtään mitään koko aikana." Jonna (myös meidän vepe-ryhmässä) arveli, että on menyt tosi hyvin, jos tuomari ei ole sanonut mitään.

Pitkän päivän päätteeksi lopulta kaikki saatiin pois metsästä, tuomarit syötettyä ja saunotettua ja päästiin lukemaan tuloksia ja jakamaan palkintoja. Mielenkiintoista oli, että jokaisen kilpailijan kohdalla tuomari luki ääneen sanallisen arvostelun, eli kuvauksen jäljestyksen kulusta. Jonna ja Vanja saivat toisen ykköstuloksensa 43 pistettä (max 50) ja siirtyivät voi-luokkaan. Yllätys oli melkoinen, kun kuulin meidän arvostelun. Tuomari sanoi, että taitaa koiran nimi olla enne, ja että koira kyllä tiesi, mitä oli tekemässä.

KOESUORITUKSEN ARVOSTELU:

a) jäljestämishalukkuus 0-06                 6 p.

b) jäljestämisvarmuus 0-12                   12 p.

c) Työskentelyn etenevyys 0-10             10 p.

d) Lähdön, kulmauksien, makauksien ja katkon selvittämiskyky sekä tiedottaminen / kaadolla haukkuminen 0-14      10 p.

e) Käyttäytyminen kaadolla 0-03              3 p.

f) Yleisvaikutelma 0-05                              5 p.

Laukauksien sieto: hyväksytty. Pisteet 46, palkinto 1.

KOESELOSTUS:

Alkumakaus tutkitaan. Aloittaa määrätietoisen ja tarkan jäljestyksen koko jäljen matkalle. Ensimmäinen kulma tarkasti, mutta ei osoita makausta, toisen kulman oikaisee muutamalla metrillä ja makaus jää osoittamatta. Jää nuuhkimaan kaatoa. Koira työskentelee sopivalla vauhdilla ja osoittaa varmaa jäljestystä.

Tuomari: Martti Hirvonen

Iloitsin kovasti siitä, että Markku espanjanvesikoiransa kanssa sai peräti 48 p. opastamaltani jäljeltä! Ja Unelma-mummu sai valtavan pokaalin ja oli ihan polleana kaikista kehuista ja siitä, että sai olla mamman kanssa kahdestaan reissussa kesäpäiviä viettämässä.

Kuten Satu sanoi: Mejässä ei ole mitään järkeä, mutta kaikesta vaivasta huolimatta meillä oli ihan kivaa ja olemme jälleen kokemuksia rikkaampia.