Hannan tauti osoittautuikin pitkällisemmäksi vaivaksi, joten Jatsi ja Hippa ovat saaneet olla ilonamme pitempään kuin aavistinkaan. Hurjan kivaa on elellä viiden viikarin kanssa, mutta eihän tässä tosiaankaan ehdi niiden kanssa mitään oikeasti harrastaa. Töiden jälkeen vain kaikki laumana kunnon lenkille, ja jos illalla vielä riittä aikaa ja energiaa, niin voi tehdä jotain pientä tupatokoa tai vaikkapa harrastaa kauneudenhoitoa porukalla. Siinä nimittäin ilta vierähtää mukavasti, kun harjaa kaikki kunnolla läpikotaisin, selvittelee takut, leikkaa varvaskarvat, putsaa silmät ja korvat ja sen jälkeen imuroi paitsi vähintäänkin puoli taloa, niin myös itsensä ja vaatteensa.

Ruoka-ajat ovat aina mielenkiintoisia näytöksiä. Unski, Pami ja Viia ovat tottuneet siihen, että odottelevat istuen tai maaten kiltisti, kun laitan jokaisen kupin lattialle omalle paikalleen. Vasta kun sanon "olkaa hyvät", kukin kipaisee omalle kupilleen nautiskelemaan ateriastaan kukin omaan tahtiinsa. Jatsi kyllä on älynnyt tämän systeemin heti, mutta Hippa ei jaksaisi odottaa millään! Ensin se yrittää esittää, että maahan-käsky a) ei koske sitä ollenkaan tai  b) on aivan tuntematon käsite. Kun katson sitä silmiin ja näytän kädellä sille henkkoht että mahan pitäisi mennä, se menee hitaasti närkästyneen näköisenä ("ettäs kehtaat mua komentaa") ja pomppaa ylös sekunnin maattuaan. Sitten se yrittää nähdä onko muiden kupeissa samaa pöperöä ja yhtä paljon, tai tarjoaa kirkkain silmin ja mielistelevä hymy naamallaan täydellistä sivulletuloa ja perusasentoa ("seuraava kuppi on mulle, joohan"Kieli ulkona). Lopulta kuppinsa saatuaan se imaisee sapuskansa nanosekunnin mittaisena pyörteenä ja hilluu sitten ympäri keittiötä tarkkailemassa, kenen kupin pääsee ensin nuolemaan.

Kun annan Jatsin kuppia lattialle, se tekee soman ilopyörähdyksen itsensä ympäri ennen kuin käy käsiksi ruokaansa. Pamillakin oli muuten pentuna tapana kesken ruokailun välillä hypellä ja tanssahdella, kun syöminen oli niin hurrrrjan kivaa Nauru.

Mutta lauman kasvaminen ja tulokkaiden hirmuiden syömisvauhti on saanut aikaan vipinää omienkin ruokailuun. Ei tule enää kysymykseenkään, että Viia maiskuttelisi jokaisen nappulan erikseen samalla maisemia katsellen tai kävisi välillä tekemässä jotain muuta. Aikamoisella rouskeella häviävät pöperöt nassuihin - ainoastaan Lady Uu syö arvokkaasti ja vailla huolen häivää. Se saa aina kuppinsa ensimmäisenä, mutta ei aloita, ennen kuin on varmistanut, että kaikki muutkin ovat saaneet. Sitten se nautiskelee  maiskutellen kaikessa rauhassa. Lopuksi se vielä nuolee kuppinsa hartaasti puhtaaksi, vaikka nuoriso-osasto odottaa jo osingoille pääsyä selän takana kuola valuen.

Lenkkeily on haasteellista hihnojen kanssa, mutta oikein hauskaa, jos voi laskea koirat vapaiksi - ja onneksi useimmiten voi. Viia ja Hippa painelevat toistensa kimpussa välillä tietä myöten ja välillä umpihangessa. Pami ja Unski hölkyttelevät tyynesti innostuen kilpajuoksuun vain harvoin, mutta Jatsi saa ajoittain moto-hepulin: Se hyökkää tien oheen pajupuskan tai vastaavan kimppuun, katkaisee siitä kunnon oksan, karsii sen ja pistää pieniksi pätkiksi. Kaikkein ärsyttävimpiä tuntuvat olevan keskellä tietä lumesta törröttävät oksan pätkät, joita pitää nyhtää raivon vallassa. Minusta on erikoisen kummallista, että vaikka Jatsi on kuinka täysillä repimässä jotain oksaa, niin kun sanon sille ihan lempeästi "jätä", niin tytteli lähtee iloisena laukkaamaan eteenpäin sillä sekunnilla. Hymy