Sattui niin hauskasti, että Outokummun mejä-kokeeseen oli tilaa runsain mitoin. Kun ei ollut parempaakaan tekemistä tiedossa, niin varasin paikat sekä Unskille että Pamille. Pamin kanssa suunniteltu toko-koe helatorstaina peruuntui lääkkeen varoajan tähden, mutta nyt oli sopivasti tilaisuus osallistua viralliseen kokeeseen.

Lauantai meni siis Outokummun metsissä tarpoen. Kun osallistuin kahden koiran kanssa, niin silloin tietysti jouduin tekemään kolme jälkeä; yhden voittajaluokan ja kaksi avoimen luokan. Taas sai tutustua uusiin ihmisiin ja siinä peräkkäin kulkiessa juttu luisti. Tällä kertaa opin uutta venäjänajokoirista, viiriäiskoirista ja luolakokeista . Lämmin, kesäinen sää, pulahdus reisiä myöten suonsilmäkkeeseen ja noin seitsemän kilometriä umpimetsässä  tuntui kyllä illalla koko kropassa.

Sunnuntaina aamuvarhaisella aussiekolmikko autoon ja törkeää ylinopeutta metsäkämpälle. Pelkäsin myöhästyväni ylituomarin puhuttelusta, joka oli ilmoitettu alkavaksi klo 7.30. Kas, se alkoikin vasta joskus kahdeksan jälkeen ...  Ensin suoritettiin laukauksensietotesti ja sitten päästiinkin heti maastoon. Arvonnassa sattui niin mukavasti, että ensimmäiseksi tuli se AVO-jälki, jolla itse olin oppaana. Akita Nasta jäljesti rauhallisesti, mutta teki valitettavasti kolme hukkaa joista seurasi keskeytys. Meille tuomari Minna Vornasen kanssa ei ehtinyt tulla hiki tällä keikalla.

Päivän mittaan omia vuoroja odotellessa hengailimme majalla, kävimme lenkillä ja käytin koiria uimassa. Tein Viialle jälkiharjoituksen: n. 60 m pitkä jälki mäntykankaalle, lihapullanpala n. 4 metrin välein ja loppuun rasiallinen namuja. Jälki sai vanheta puolisen tuntia. Saisi näköjään vanheta kauemminkin, aika helppo tuntui Viialle olevan.

Pamin vuoro tuli ensin, tuomarina Markku Hassinen, oppaana Ilona Ukkonen. Ja tässä ote pöytäkirjasta:

Rauhallinen ohjattu lähtö, jossa makausta nuuhkaistaan. Ensimmäinen osuus alkaa hyvin, mutta sitten koira käy sivulla ja palaa taksepäin, josta sivulle kauas ensimmäiseen hukkaan. Jatketaan puhtaalta jäljeltä, josta eteenpäin edetään usein pysähdyksin ja lopulta kaarretaan taas sivulle jäljestä juomapaikalle saakka. Sieltä koira ei enää löydä takaisin jäljelle. Tuomitaan toinen hukka. Jatketaan ensimmäiseltä osuudelta ensimmäiselle kulmalle, joka tarkasti makaus osoittaen. Toinen osuus sujuvaa, hyvää jäljestystä vain pienellä tarkistuksella. Toinen kulma tarkasti ja makaus osoitetaan. Kolmannella osuudella heti alkuosalla hirven jäljet pyörittävät koiraa jäljen molemmin puolin aina kolmanteen hukkaan saakka. Tänään tuomari keskeyttää kokeen.

Pami tuntui hiukan epävarmalta, minkä oletan johtuvan runsaista riistan jäljistä. Makaukset se osoitti tosi hienosti, eikä niitä ole Pamin kanssa koskaan edes harjoiteltu. Viimeisen hukan jälkeen ohjasin Pamin takaisin jäljelle, mistä lähtikin oikein hyvä ja tarkka matka kaadolle saakka. Pami oli kovin ihastunut hirvensorkkaan. Pääsin kehumaan ja syöttämään makkaraa hyvästä löydöstä.

Sitten Ulpukka, tuomarina Minna Vornanen ja oppaana Virpi Suihko:

Hyvä, rauhallinen lähtö. Alkumakaus nuuhkitaan, jonka jälkeen alkaa sopivavauhtinen jäljestys. Ensimmäinen makaus merkataan pysähtyen. Ensimmäinen kulma tarkasti, jonka jälkeen kuljetaan jonkun matkaa jäljen sivulla. Toinen makaus osoitetaan pysähtyen. Toisella kulmalla katko, joka selvitetään lenkillä, osin tukeutuen jäljen tekijöiden jälkiin. Kolmannen osuuden alussa tulee nopeaan tahtiin kaksi hukkaa koiran poistuessa määrätietoisesti pois jäljeltä. Kolmas makaus mallikkaasti pysähtyen. Kolmannen kulman takana iso lenkki jonka jälkeen koira lähtee paluujäljelle. Tuomari keskeyttää kokeen. Hyvä, keskusteleva jäljestäjä, jonka päivä ei ollut tänään.

Uuuuu!  Etukäteen jo pelotti vähän matkan pituus ja raskaus mummukalle, ja väsähtihän se. Työnarkomaanina Unski ei edes voi pysähtyä juomaan matkalla, vaikka tilaisuuksia olisikin. Murmetuksesta vain voi päätellä, kun se harmittelee sotkevia harhajälkiä. Silti yllätyin, kuinka tarkka Unski jaksoi olla loppumetreille saakka, ja kuinka upeaa jäljestystä se teki! Mummu-parka oli kuitenkin niin väsynyt lopussa, että meni ensin kaadon ohi, mutta palasi sitten ihmettelmään muurahaisten valtaamaa sorkkaa. Hirmu kehut, makkarat, raikasta vettä ja kieriskely mättäissä rentouttivat superhienoa työskentelyä tehneen koiran, ja astelimme iloisina ja kaikkemme antaneina autolle. 

Lopuksi kävin vielä Viian kanssa purkamassa aamuisen avo-jäljen ja sitten kaikki kolme pääsivät järveen.

Tuloksia ei siis tullut, mutta oli meillä mukavaa!

Alexandra Horowitz: KOIRAN SILMIN - mitä koira näkee, haistaa ja ymmärtää (Gummerus 2011)

Suosittelen lämpimästi, vaikka olenkin  Pipan kanssa samaa mieltä "tiederomaanin" muodosta. Joka tapauksessa kirja on rattoisaa luettavaa ja muistuttaa oivaltavasti siitä näkökulmasta, jota parhaat ystävämme edustavat. Ottooten vaikka kesälukemiseksi. Tätä on mukava makustella vaikka riippumatossa pihalla tai sadepäivänä aitassa koirat kainalossa.

Toisella paimennuskurssikerralla Viian kanssa tapahtui huima hyppäys eteenpäin. Olimme jälleen pyöröaitauksessa. Sinikka ohjeisti meidät vain menemään aitaukseen ja alkaa hommiin. Kävelin siis lauman edessä selkä koiraan päin ja Viia tuli perässä porukkaa käännellen ihan kuin olisi tehnyt sitä pienen ikänsä. Taisi itsekin vähän hämmästyä. Kehuin hurjasti hienosta työstä ja hauva oli kovasti mielissään.

Toisella kierroksella tapahtuikin se varsinainen kehittyminen. Viia jäi portille istumaan eikä viitsinyt lähteä hommiin ollenkaan. Kun lähestyin sitä, se painui ihan pieneksi mannaryyniksi portin rakoon ja vapisi. Sinikan ohjeen mukaan tyynesti ajoin sen hommiin. Viia kiersi lauman ympäri ja meni jälleen portille istumaan ja haukottelemaan. Kävin jälleen hakemassa sen töihin, ja taas se teki saman tempun. Vielä kolmannen kerran sain käydä hätistelemässä itsepäisen pörrön hommiin. Silloin se vissiin tajusi, että ei pääse pälkähästä; tehtävä on, jos mamma sanoo. Viia oikein suivaantui pari kertaa itsepäiselle uuhelle ja komensi sitä kovastikin. Pyöriteltiin laumaa hetki ja sen jälkeen valtavat kehut.

Tämä henkien taistelu oli hyvä käydä jo tässä vaiheessa. Näiden kokemusten ansiosta koirasta tulee luotettavampi ja vahvempi. Jännityksellä odotan millainen esitys nähdään ensi viikolla isossa aitauksessa.

Käytiin Pampun kanssa kunnon selkäkuvissa. Vuosi sittenhän se kuvattiin vain pikaisesti hereillä, jotta saataisiin selville onko luustossa vikaa, kun selkä on jatkuvasti jumissa. Ja olihan siellä (löytyy maaliskuun 2011 blogikirjoituksista).

Nyt meillä on hienot kuvat selästä ja kolmen lääkärin näkemykset asiasta. Tässä ensin rintaranka:

Spondyloosi vaivaa siis kuudessa välissä. Sitten lanneranka:

Spondyloosia kahdessa välissä, kolmanteen kehittymässä. Tämä on tosi kipeä kohta. Ristiluussa ei ole minkäänlaista epämuodostumaa, kuten aiemmin epäiltiin, ei stenoosia eikä mitään traumaan viittaavaa. Kaularanka on puhdas. Ei voida ennustaa millaista vauhtia tai miten spondyloosi kehittyy. Jos ranka "jäykistyy hyvin", kivut vähenevät ajan mittaan. Sitä odotellessa saattaa olla koviakin kipujaksoja. Selkärangan rappeuma ei ole aussieilla yleistä; se on tyypillinen bokserien ja saksanpaimenkoirien (ja pikkukoirista esim. ranskanbulldogien) sairaus. Kuitenkin: mitä enemmän tutkitaan, sitä enemmän löydetään.  Vanhoille koirille toki usein kehittyy spondyloosia rodusta riippumatta, mutta vanhuuden muutoksista ei ole kysymys, jos koira alkaa oireilla 6-vuotiaana.

Yhdyn sen lääkärin mielipiteeseen, joka sanoi, että kaikki mikä ei ole traumaperäistä, on perinnöllistä. Periytymismekanismi sen sijaan on epäselvä, eikä sitä ole tutkittu. Yksi lääkäreistäni on erikoistunut ortopediaan, itse kasvattaja ja aloittelemassa tutkimusta mm. selistä. Hän sanoo olevansa melko varma, että sairaus perytyy polygeenisesti. Kaikki kolme lekuria sanovat pitkän kokemuksen perusteella, että uskovat töpögeenin (T-box mutaatio) olevan osasyyllinen selkärangan muihinkin muutoksiin.

Yksi lekureista oli sitä mieltä, että sairauden kehittymistä ei voi juurikaan ennustaa etukäteen esim. vuoden vanhan koiran kuvista. Koiran selkä kannattaa kuvata vasta 4-6 -vuotiaana tai jos koira oireilee. 7-vuotiailla taas saattaa olla jo kyse vanhuuden muutoksista. (Tässä en ole samaa mieltä: pitkäikäisenä, perusterveenä koirana 7-vuotias aussie on vasta parhaassa iässään, vanhuuden muutokset eivät saisi näkyä vielä 7-vuotiaana.)

Toinen lekuri taas sanoi, että kyllä nykytekniikalla otetuista hyvistä kuvista tarkka ortopedi pystyy erottamaan epänormaalien muutosten alut jo 1,5-vuotiaalla koiralla. Lonkka- ja kyynärkuvien yhteydessä kuvattu selkäranka antaa jo hyvin ennusteen.

Yksi tohtorimme määräsi jatkuvan lääkityksen: Norocarpia 50 mg 2 X päivässä, lisäksi tarvittaessa kuurina Sirdaludia ja sen lisäksi vielä Tramalia kun on pahat ajat.

Toinen taas kyseli Pamista ja sen oireilusta tarkemmin, ja määräsi oireiden mukaisen lääkityksen: Norocarpia 20 mg 1-2 X vrk silloin, kun koira on kipeä, lisäksi Sirdalud iltaisin tarvittaessa, molempia max 3 vrk:n kuurina. Lääkitys on kuitenkin kova rasite sisuskaluille ja Pami reagoi hyvin lääkitykseen. Kolmas lääkäri oli samaa mieltä tämän kanssa.  Jos Pami on illalla jäykkä ja kivuliaan oloinen, annan illalla Norocarpin ja Sirdaludin, ja aamulla se on taas entisellään ovella häntä vispaamassa.

(Kuva: Hansu Laitala)

Satu haastoi: Listaa asioita, jotka tuovat hyvää mieltä. Ihan sekalaisessa järjestyksessä. Haasteeseen kuuluu jakaa vähintään kymmenen hyvän mielen asiaa (jos saa haasteen uudelleen, niin ainakin viisi lisää). Anna eteenpäin viidelle bloggaajalle. Kerro heille, että ovat saaneet haasteen, sekä mainitse haasteen antaja postauksessasi (linkitä, jos hänen bloginsa on julkinen). Haastan Virpin, Maijan, Elinan, Eevan ja Minnan.

Ok, tässä tulee mieleenjuolahduksia. Piti kuitenkin tehdä jonkinlaista karsintaa, eli jätin pois kaikki ihmiset. Muuten olis tullut vain lista nimiä, ja sitten olis ollut vaikea valita kaikista rakkaista...

1. Lokki. Työmatkani kulkee yli sillan, jonka lähellä on vedessä muutama ruohomätäs. Jo vuosia yhdellä, aina samalla mättäällä on pesinyt lokki. Tänä vuonna se ilmestyi määttäälleen toissapäivänä. Siinä se vain hautoo viikkokausia, vaikka rekat jyristävät ohi, vettä sataa, aurinko paahtaa, joskus jopa onkimiehet viskelevät siimojaan sen yli. Odotan joka aamu, että näen sen taas.

2. Paimennus. On se vaan niin hienoa nähdä koira siinä työssä, mihin se on tarkoitettu. Ja työskennellä sen kanssa. Tai ainakin opetella.

3. Villasukat. Ah, nuo lämmittävät lohduntuojat pelastavat monessa tilanteessa j tuovat kodin kurjiinkin olosuhteisiin, esim. kosteaan telttaan tai kylmään työhuoneeseen.

4. Kaikki eläimeni. Ihan pakko oli mainita kuitenkin nämä, elämäni sulostuttajat: Unelma, Pami, Viia, Onni ja Mauno. Joskus on niitä niin ikävä ihan kesken työpäivänkin, että sydämestä ottaa. Niiden pienet naamat ja uskolliset silmät. (Maunonko silmät uskolliset? No tuota... herra on nytkin viipyillyt kylillä useamman vuorokauden.)

5. Puhdas koti. Rakastan kotiani varsinkin silloin, kun se on siivottu ja raikas, mitä se on nykyään valitettavan harvoin. Ystäväni Hilkan viisaita sanoja lainatakseni: "Ihmiset, joilla ei ole elämää, voivat vaikka pyyhkiä tiskipöytää."

6. Sade. Rakastan kevään ja alkukesän sadetta, joka puhdistaa kaiken, saa maailman tuoksumaan ja puskemaan hulluna uutta elämää.

7. Harjakiharrin. Rakas mieheni on lahjoittanut mulle pari vuotta sitten ihan uskomattoman hyvän vempeleen. Aina on hyvä mieli kun kuivattelee sen kanssa hiuksia. Tosin mun ulkomuodosta ei saata päätellä, kuinka hienon vehkeen kanssa olen kuluttanut aikaa aamulla.

8. Matkustaminen. Siis ennen kaikkea ulkomaille. Vuosi vuodelta lähteminen on vaikeampaa ja koti-ikävä karseampi, mutta perillä on ihanaa. Tai siis kun on matkalla on jo perillä. Lähes yhtä ihanaa on saada postikortti ystävältä ulkomaanreissulta. Kiinnitän sen jääkaapin oveen ja tutkin sitä aamuisin kahvia juodessani. Tällä hetkellä jääkaapin ovessa on kortit Rodokselta ja Firentzestä.

9. Aidot kohtaamiset. Varsinkin töissä, mutta toki muuallakin kohtaa silloin tällöin ihmisen, jonka kanssa kaikki vain... on auki. Molemmat toimivat peilinä toisilleen. Kuuntelevat toisiaan ja älyävät näkevänsä saman abstraktin kauneuden ja mahdollisuuden. Niinä hetkinä ei mikään pelota, tai ainakaan sillä ei ole mitään väliä.

10. Jäljestys. Toki kaikki puuhailu koirien kanssa, mutta oi sitä autuutta, kun kulkee tyynessä metsässä jälkiliina kädessä koiraan luottaen, hauva häntä heiluen tekemässä sitä, minkä se niin hyvin osaa ja mistä se nauttii. Muinoin innokkaampana hakuharrastajana pidin jäljestystä tosi tylsänä lajina, mutta sen hienouden tajuaakin vasta kun siihen itse perehtyy.